Vaikuttaisi siis siltä, että aika on viiva, joka kulkee menneisyydestä tulevaisuuteen, sillä koemme tapahtumisen vääjäämätttömänä siirtymisenä siten, että menneisyys on takanamme ja häipyy alati ikiaikojen hämärään.
Aina ei kuitenkaan ole ajateltu näin. Esimerkiksi antiikin kreikkalaiset ja babylonialaiset käsittivät ajan ikuiseksi kiertokuluksi. Aika heitti loputonta kärrynpyörää, jolla ei ollut selkeää alku- eikä päätekohtaa. Ajatus ajasta kiertokulkuna on varsin luonnollinen. Jokaisen vuoden kuluessa toistuvat tietyt tapahtumat suurin piirtein samanlaisina. Varsin itsevarmasti ajateltiin, että maan ilmiöitä, kuten päivän ja yön vaihtelua sekä vuodenaikojen kiertoa ohjasivat jotkin ylimaalliset voimat ylhäältä tähdistä käsin. Tästä pääteltiin enemmän tai vähemmän pätevästi, että samoja taivaan tähtikuvioita vastasivat samat tapahtumat maapallolla. Tilanne oli siis kuin kehnosta saippuaoopperasta, jossa näyttelijät vaihtuvat, mutta roolihahmot pysyvät samoina.
Varsinainen ongelma aikaa tarkasteltaessa on kuitenkin samanaikaisuus, koska eri paikassa sattuvien tapahtumien samanaikaisuus on suhteellinen käsite. Vain paikallisesti ja ajallisesti yhteen osuvat tapahtumat ovat samanlaisia sanan absoluuttisessa merkityksessä. Esimerkistä käyköön kahden riitapukarin kädenpuristus sovinnon merkiksi. Tästä voivat olla yhtä mieltä sekä paikalle kutsutut todistajat että tilannetta television välityksellä tarkkailevat sohvaperunat. Jos sitä vastoin nämä riitapukarit, joita pahimassa tapauksessa erottavat meret ja mantereet, sopivat, että he tiettyyn aikaan ajatuksissaan sopivat riitansa, he ovat tieteen kannalta poliittisen harhakuvitelman vallassa.
Aika aikaansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin.
